Mitä tehdä, kun eteen heitetään yllättäen mahdollisuus toteuttaa uskomaton unelma, joka on samalla suurin haaste mitä kelkkailun maailma tarjoaa? Miten valmistaudutaan mahdottomalta tuntuvaan koitokseen? Maailman rankimmaksi kelkkakisaksi tituleerattu, Kanadassa Labradorin niemimaalla ajettava yli 3000 kilometrin mittainen Cain’s Quest pistäisi kovimmankin kelkkailijan äärimmäiseen testiin, puhumattakaan kaltaisestani keltanokasta, joka kuitenkin tilaisuuden tullen päätti ottaa vihaista härkää sarvista ja osallistua kisaan, osana sen historian ensimmäistä naisjoukkuetta.
Cain’s Quest oli herättänyt mielenkiintoni jo ennen kuin mahdollisuus kisaan osallistumisesta oli käsillä. Olin ihaillut suomalaisen Wild Nordic -tiimin seikkailuja, ahminut tietoa kisasta ja katsellut Labradorin karttaa miettien millaista olisi ajaa tuo kisa läpi, elää viikon ajan vain ajamiselle, checkpointilta toiselle hankkiutumiselle. Millaista olisi elää odottaen kisaa, valmistautua niin valtavaan koitokseen. Siinä ei tarvitsisi hetkeen miettiä, miksi tekee mitä tekee, päämäärä olisi selvä. Ajatus kiehtoi minua.
Haaveista totta
Hiljaa mielessäni pistin Cain’s Questin listalle asioita, jotka pitää tehdä ennen kuin kuolee. Lisäsin listalle saman tien myös lottovoiton, eihän tällaiseen kisaan olisi ilman järjettömän suurta rahasummaa mitään asiaa. Jo kisan osallistumismaksu oli 5000 euron luokkaa, ja se oli loppujen lopuksi kuluista pienin. Kisakelkat varusteluineen, varaosat, ajovarusteet, huollon autot, kärryt, kelkat ja varusteet, bensat ja öljyt, majoitukset, kisaajien ja huoltojoukkojen lennot, kelkkojen ja varusteiden rahti Atlantin yli… Lista tuntui loputtomalta, ja kaikki oli kallista.
Kuinka ollakaan, muutama kuukausi haaveilutuokioni ja bucket-listani laatimisen jälkeen minulle tarjottiin mahdollisuutta lähteä mukaan kisaan koettelemaan kanttiani. Tilaisuus oli uskomaton: Wild Nordicin joukkueita oli kisaan tulevana talvena lähdössä kaksi, ja naiskuski puuttui. Ei se halpaa lystiä olisi vieläkään, mutta taustalla oli pyörimässä suuret pyörät, mukana oli sponsoreita, jotka mahdollistivat ison osan reissun rahoituksesta ja tarvittavista hankinnoista. Kisabudjetti oli valtava – ikimaailmassa ei tällainen projekti olisi omin voimin mahdollista tavan turraajalle. Voisin sanoa hyvästit haaveelleni, jos en nyt lähtisi mukaan. Käsissäni oli ilmiselvästi ainutkertainen tilaisuus.
Hulluilla hauskempaa
Muodon vuoksi mietin hetken. En todellakaan ollut villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut, että kisaan lähteminen tulisi vastaan, jos koskaan, niin ainakaan näin pian. Totta puhuen en kokenut olevani valmis. Olin aloittanut kelkkailuharrastuksen vaivaiset neljä talvea sitten muutettuani pohjoiseen. Olin ajanut yhden endurokisan. Täytyihän minun olla hullu, jos kuvittelisin että tällä taustalla ja näillä meriiteillä voisin seisoa tasavertaisena kilpailijana lähtöviivalla muiden tosiracemiesten ja -naisten joukossa, lähdössä taittamaan yli 3000 kilometrin mittaista taivalta halki Labradorin erämaan tiettömien taipaleiden.
Kuitenkin juuri sitä minä olin. Vähän hullu. Jostakin merkillisestä syystä itsensä haastaminen äärirajoille asti on asia, josta saan mitä suurinta iloa. Nautin tunteesta, kun saa olla vähän hurja, koetella ja hakea rajojaan, vaikka välillä joutuisi menemään niistä ylikin. Ei ihminen tiedä, mihin pystyy, jos ei kokeile.
Ainahan tällaiseen yllytyshulluuteen liittyi riski epäonnistumisesta ja myös itsensä nolaamisesta. Tästä olin saanut elämäni aikana kyllä kokea maistiaisia. Muutama vuosi takaperin olin hulluuksissani lähtenyt kaksi talvea kelkkailleena kokeilemaan kykyjäni vesikelkkailun parissa Kelkkalehden ”Haluatko watercross-kuljettajaksi” -haasteessa. Sain kokeilla muutaman kerran kelkan kuljettamista vetten päällä ja sehän alkoikin taittumaan, kunnes täräytin kisassa ensimmäiseen merkkipoijuun. Kyllähän sellaisen näytöksen järjestäminen karvasteli ikävästi pallean seudulla, mutta näissä tilanteissa ei auta kuin vähän itkettyään nauraa itselleen, painaa leuka rintaan ja jatkaa topakasti kohti uusia pettymyksiä.
Niinpä päätin kaiken järjen vastaisesti uskoa itseeni. Minulla olisi kymmenen kuukautta aikaa treenata ja opetella tarvittavia taitoja. Ajotreeniin olisi tulevana talvena aikaa muutama kuukausi, jolloin pitäisi opetella navigaattorin kanssa eteneminen, parantaa syvän lumen taitoja ja kykyä selvitä ongelmatilanteista. Eikä sekään riittänyt, että osaisi ajaa, pitäisi myös osata korjata kisan aikana ajopeliin tulevat mahdolliset vauriot ja viat, sillä huoltojoukot eivät saaneet kisakelkkoihin kajota. Nämäkin taidot saisin opetella alusta pitäen, en voinut kehua osaamisellani tällä saralla. Paljon oli tekemistä, mutta motivaatio oli kova. Ja se hullu halu kokeilla, mihin kykenee, kun tosissaan yrittää.
Kroppa ja pääkoppa kuntoon
Lukuisten taitojen lisäksi kisassa tarvittaisiin niin fyysistä kuin henkistäkin suorituskykyä ja kestävyyttä. Aloitin treenaamisen heti kun päätös kisaan lähtemisestä oli tehty hankkimalla personal trainerin. PT Riikka Haataja suunnitteli monipuolisen ohjelman, joka alkoi peruskuntokaudesta ja jatkui kohti räjähtävämpää harjoittelua. Kerrankin olin tilanteessa, jossa treenimotivaatiota ei tarvinnut etsiskellä, halu harjoitella oli palava, kun tiesi mihin tähtäsi. Oli selvää, että tulevasta koitoksesta ei selviäisi valmistautumalla sohvannurkassa sipsiä syömällä.
Fyysisen kunnon kehittämisen lisäksi kävin mentaalivalmentajan juttusilla. Moninkertainen mopopuolen enduron maailmanmerstari Marko Tarkkala oli ollut puhumassa mentaalipuolen asioista taannoisella Kuusamon Moottorikelkkailijat ry:n järjestämällä enduroleirillä, ja hänen esityksensä oli tehnyt minuun vaikutuksen. Kuinka tärkeä osa suoritusta tapahtuukaan pään sisällä. Sain Markolta vinkkejä mielen hallintaan kisatilanteessa ja ajatuksia siitä, miten vaikeudet voi ajatusten voimalla kääntää voitoksi. Selätin hänen avullaan myös ensimmäisen poijun -syndrooman, jota olin ajoittain potenut watercross-debyyttini jäljiltä. Opin kääntämään katseen sinne, minne halusin mennä.
Mekaniikan alkeet
Mekaanikon taitojen opettelussa, kuten myös kisakelkan rakennuksessa korvaamaton apu oli kumppanini Antti Karppinen, joka kärsivällisesti johdatti tietämättömän kelkankorjauksen saloihin. Portti Motors tarjosi tilat ja mahdollisuuden remonttien opiskeluun. Iskarien ja tukivarsien vaihdot, ketjun ja hihnan säädöt ja vaihtamiset, katteiden purkaminen ja kasaaminen tuli hiljalleen tutuksi. Raapustelin oppimani asioita muistivihkoon, jota lueskelin iltasin, jotta aivot tekisivät töitä nukkuessani. Myös opintoja johtava mekaanikko jatkoi hommia unissaan, mutisten öisin ”älä, älä, älä noin… no niin, nyt on koko eukko vaseliinissa”.
Opinnot eivät tehneet minusta ammattimekaanikkoa, mutta työkalut alkoivat pysyä kädessä oikein päin, ymmärsin perusasiat kelkan toiminnasta ja osasin sentään seurata ohjeita. Toivoin hartaasti, ettei näitä taitoja kisassa tarvittaisi, mutta toisinhan siinä tietenkin kävi. Onneksi tuli vähän opeteltua, ja kisa sai Kanadassa jatkua, vaikka jo ensimmäisen etapin jälkeen remontoitiin.
Kisakelkat kasaan
Joulukuussa saimme viimein kisakelkat kotiin. Niiden oli määrä lähteä kohti Kanadaa laivalla jo tammikuun puolivälissä, joten meillä oli kuukausi aikaa rakentaa, testata, ja ajaa laitteet sisään.
Kelkkana Lynx Xterrain RE oli valmis peli seikkailuille. Se oli suunniteltu etenemään niin syvässä lumessa kuin kovalla jäljellä. Tehokas ja kuitenkin taloudellinen 850 ETEC-moottori, telan 3900 mitta yhdistettynä Lynxin ainutlaatuiseen PPS-alustaan ja huippuluokan iskunvaimennukseen teki kelkasta lyömättömän kombinaation Cain’s Questin kaltaiselle reissulle, jossa piti varautua kaikenlaisiin olosuhteisiin ja vaihtelevaan maastoon. Tulisimme matkaamaan halki umpihankien, vuoristojen, patikkorännien ja suurten järvenselkien, Atlantin valtamerestä puhumattakaan.
Kisan puitteet huomioon ottaen teimme tiettyjä muutoksia ja vahvistuksia laitteisiin, pyrkien varustelemaan kelkan valmiiksi kaikkiin mahdollisiin vastaantuleviin tilanteisiin. Varustelimme kelkat race-malliin leventämällä keulat, lisäämällä ylimääräiset kääntöpyörät, akselit ja liukurunkojen vahvikkeet alustaan. BRP:n malliston heavy-duty -varusteet auttoivat suojaamaan kelkan kriittisiä osia. Sähkötöitä riitti lisävalojen ja navigaattoreiden asennuksessa. Rakennusurakka oli kuumeinen, kaiken piti olla kohdallaan juuri eikä melkein. Jokainen lisätty sähköpiuha kiinnitettiin huolellisesti paikalleen ja jokainen pultti liimattiin kiinni ja merkattiin siten, että niiden mahdollinen löystyminen olisi silmämääräisesti helppo nopeasti todeta kisan aikana. Rakennusvastaava Karppinen uurasti uupumatta projektin parissa illat ja jokusen yönkin.
Varusteet kokoon
Samalla kun kelkan rakennus oli kiivaimmillaan, kokoilimme myös kasaan varusteita, jotka kisakelkkoihin tarvittiin mukaan matkan varrelle, ja sommittelimme, kuinka tämän kuorman kätevimmin saisi kulkemaan. Tavoite oli pärjätä mahdollisimman kevyellä varustuksella, mikä helpottaisi etenemistä ja pidentäisi myös hieman tarvittavia tankkausvälejä.
Tarvittavaa tavaraa oli kuitenkin paljon. Mukana piti sääntöjen mukaan kuljettaa yöpymisvälineet telttaa ja makuupussia myöten maastoon majoittumisen varalle, tulentekovälineet, retkikeittimet, ruokailuvälineet ja ruokaa kahdeksi päiväksi ja täydelliset vaihtovaatekerrastot. Mukaan tarvittiin niin ikään otsalamppuja, varaparistoja, köyttä, sahaa, lapiota ja ensiaputarvikkeita, jotka oli eritelty säännöissä tarkoin hakaneulojen lukumääriä ja sidosten kokoa myöten. Toki oli myös tarvikkeita, jotka halusimme mukaan, vaikkei niitä erikseen vaadittu: kunnon kasa työkaluja, taljausvälineet eli köysi ja rissoja, karabiineja ja vetokahvat pahoja jumitilanteita tai mahdollisia vesistöön vajoamisia varten, sekä hyväksi osoittautunut bungee-vetoköysi, jonka avulla kiskaistiin muutamankin kerran Atlantin rannikon sohjoon juuttunut tai jäljeltä sivuun tipahtanut kelkka ripeästi takaisin liikkeelle.
Saimme kuin saimmekin välineet mahdutettua varsin pieneen tilaan; meillä oli penkin taakse asennettuna yksi 30 litrainen laukku, sekä tunnelin päällä yksi 20 litran irrotettava linq-laukku. Olimme varautuneet kahdella 15 litran bensakannulla sekä yhdellä varaöljysäiliöllä per kelkka, mutta näitä kuljetimme mukana vain välttämättömillä etapeilla, lyhyemmillä huoltoväleillä ne kulkivat huollon mukana. Monet paikalliset joukkueet ihmettelivätkin eksoottisten Lynxiemme lisäksi varusteidemme vähyyttä, verraten sitä omiin valtavalla tavarakuormalla vuorattuihin kelkkoihinsa. Taisi kisassa yksi, jos toinenkin runko ja tunneli pettää paineen alla – keveys oli valttia.
Pakollisiin varusteisiin kuuluivat niin ikään navigaattorit – meillä niitä oli tarkoitus olla käytössä kaksi per kelkka, jotta ajon aikana pystyisi helposti hahmottamaan missä mentiin toisen laitteen näyttäessä lähikuvaa ja toisen laajempaa näkymää. Lisäksi molemmilla tiimiläisillä oli Garmin Inreach-laite, jolla navigoinnin lisäksi pystyi satelliittien kautta lähettämään viestejä ja ilmoittamaan sijaintitietoja huollolle. Ongelmaksi muodostui karttojen hankkiminen: olimme hyvässä uskossa olettaneet ostavamme karttakortit naveihin paikan päältä, mutta kuinkas ollakaan, ne olivatkin päässeet paikallisesta liikkeestä loppumaan. Saimme lopulta kisa-aamuna kartan yhteen navigaattoriin, jonka perusteella sitten painettiin menemään hienot suunnitelmat unohtaen. Toimihan se näinkin.
Laitteet matkaan
Kisakelkan rakentamisurakan päätteeksi oli vuorossa sen sisäänajo ja huolto ennen kamppeiden lähettämistä matkaan rapakon toiselle laidalle. Tuhannen kilometriä tuntumaa ehdin kisakumppaniini ottaa, ennen kuin tammikuun 9. päivä heilutin sille hyvästit. Kuherruskuukautemme oli päätöksessä, seuraavan kerran tapaisimme Kanadassa tositoimien merkeissä. Laivarahti otti aikaa, eikä laitteiden lähettämistä voinut jättää viime tippaan. Viime tippaan oli kuitenkin muutama asia jäänyt – ajovarusteet saimme käsiimme vasta rahdin lähtöä edeltävänä päivänä, niin että niitä ei ajossa ehditty testata ollenkaan. Nopeasti nykäisin ajotakkia panssarin päälle ja kypärää päähän ennen kuin kamppeet pakattiin rullakoihin ja pukattiin rahtikonttiin – kyllä se vetoketju kiinni meni ja kypäräkin sujahti päähän! Ei muuta kuin kisaa kohti, siinähän ne kamppeet ehtisivät tutuksi tulla.
Kateeksi kävi tässä vaiheessa paikallisia joukkueita, joilla oli vielä hyvin aikaa hioa pakettia kasaan ja testata varusteita ja kelkkoja, puhumattakaan paikallisesta maastosta ja olosuhteista. Kävi mielessä, että mitenkähän me Lapin tytöt siellä tuntemattomilla taipaleilla ylipäätään pärjäisimme, kun niin kovin moni asia olisi uutta ja ihmeellistä. Miksi sitä piti olla niin hölmö, että järjesti itselleen moisia hankaluuksia, eikö yhtä hyvin olisi voinut haaveilla etelänlomista palmun alla, niin kuin normaali-ihmiset. Ei kuitenkaan auttanut enää alkaa asiaa katumaan. Joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön.
Tiimihenkeä
Tiimikaverikseni mukaan kisaan oli löytynyt Henna Riekkoniemi Utsjoelta. Hennalla ei ollut kisataustaa, mutta hän oli viettänyt ikänsä kelkkojen ja muiden pärisevien vehkeiden selässä ja tottunut kulkemaan ja navigoimaan Pohjois-Lapin tuntureilla. Tunnistimmekin heti ensimmäisillä yhteisillä ajoreissuilla omat vahvuutemme ja heikkoutemme. Minulla oli vauhti, Hennalla oli suunta. Molemmilla tuntui kuitenkin kaikeksi onneksi olevat tahto, sisu ja kestävyys, jota kisaan vaadittiin.
Tästä paketista aloimme talven mittaan kehittää joukkuettamme, hioen heikkouksiamme ja korostaen vahvuuksiamme, ja tiimihenki, joka alusta asti oli vahva, muodostui yhä lujemmaksi. Ajoreissuilla oli turvallinen olo yhdessä, kaveriin saattoi luottaa, ja ongelmat olivat yhteisiä, vaikka ne olisivat olleet jommankumman virheistä seuranneita. Virheistä ei syytelty ja katseet käännettiin ratkaisujen löytämiseen.
Ajo tutuksi
Talveen raivattiin tilaa treenaamiselle. Molempien työpaikoilla oli talvikaudella kiivain sesonki, mutta onneksi reenilomaa järjestyi. Kaikki liikenevä yhteinen aika käytettiin ajoreissuihin reiteillä ja maastossa. Haastoimme itseämme ajamalla pitkiä lenkkejä kovassa kelissä ja vaikeissa olosuhteissa. Pohjois-Lappiin oli kertynyt heti alkutalvesta mukavasti lunta, ja reitit olivat suurilta osin kairassa yhä koskemattomia, mikä tarjosi loistavat puitteet harjoittelulle. Jäätilanne oli alkutalvesta pitkään arveluttava, mikä toi hyvää mentaalista harjoitusta ajoreissuille, kun sydän kylmänä painatimme pitkin vetisiä vesistöjä. Jos ei öisestä Muddusjärvestä selviä, niin miten sitten Atlantista, ajattelin, kun armottomassa myräkässä ryskytimme menemään pitkin vielä merkkaamatonta järvenselkää, jossa tuiskupatit ja vesilätäköt vuorottelivat muodostaen loputtomalta tuntuvan tilkkutäkin.
Navigointi, joka oli tuottanut minulle aluksi vaikeuksia, helpottui harjoittelun myötä ja suunnistaminen ajon aikana alkoi luistaa, ilman että vauhti kärsi. Henna opetteli ajotekniikkaa ja sai hurjasti lisää nopeutta sen parin kuukauden aikana, minkä ehdimme ennen kisaa treenata. Huomasimme myös, kuinka kestävyytemme kasvoi ja mukavuusalueemme laajeni, talven myötä oli mahdollista tehdä yhä pitempää päivämatkaa, ilman että kropassa sen kummemmin kaihersi. Päivät, jotka vietimme syvässä lumessa tolskaten, jumittaen ja kaivaen kelkkojamme hangesta olivat niin ikään opettavaisia. Tätä touhua tulisi olemaan luvassa Kanadassakin.
Tahtojen taisto
Ensimmäisellä yön yli kestäneellä treenireissulla, yrittäessäni pitää kauttaaltaan kolottavaa ja uupunutta kroppaani hereillä aamuyöllä ajattelin, että mihinkähän sitä on tullut lähdettyä. Ei tule olemaan mukava reissu tämä. Ennustin, että kisan aikana tulee varmasti olemaan hetkiä, kun haluaisi vain luovuttaa ja lopettaa. Mietin, että päätös olla luovuttamatta piti siis tehdä etukäteen, jottei ajatukselle kisan aikana antaisi edes vaihtoehtoa. Piti päättää ennen matkaan lähtöä, että jatkaisimme niin pitkään kuin se suinkin olisi mahdollista. Tavallaan päätös oli jo tehty, samalla kun nimensä laittoi lähtölistaan, mentaliteettiini ei nimittäin sopinut, että mitään tehtäisiin puolilla valoilla tai asioita jätettäisiin kesken, vaikka kuinka kipeä kroppa ja väsynyt mieli kiljuisi lepoa. Menisimme vaikka läpi harmaan kiven, jos ei taidolla, niin sitten sisulla.
Tämä päätös piti, ja yllättäen sitä ei tarvinnut vaiherikkaan kisan aikana kertaakaan kyseenalaistaa. Mieleeni ei hiipinyt hetkeksikään halu luovuttaa, jota olin odotellut vaikeina hetkinä saapuvaksi. Tahto jatkaa ja ajaa kisa maaliin oli väsymystä, kipua, ongelmia ja hetkittäin koettua epätoivoakin vahvempi. Tuo tahto puski määrätietoisesti eteenpäin kohdalle sattuneista vaikeuksista huolimatta. Se pisti jatkamaan, kun jo ensimmäisenä kisapäivänä matka tyssäsi moneksi tunniksi kanadalaiseen korpeen pimeyden ja pakkasen keskelle. Se pisti vipinää töppösiin ja pakotti panemaan kaikki vähäisetkin mekaanikontaidot takataskusta käytäntöön ja mielen lujaksi, kun saimme tilaisuuden yrittää korjata mekaaniset ongelmat. Se patisti lähtemään yön selkään ylittämään tuntematonta vuoristoa, vaikka kaikki muut joukkueet olivat jo aikoja sitten menneet menojaan. Se käski kylmän viileästi valitsemaan suunnan öisellä Atlantilla jääkarhujen jälkien täplittämällä lumella ja pääkallonkuvia täyteen ripotellulla kartalla. Se pisti ajamaan toisella kankulla kököttäen satoja kilometrejä eteenpäin sittenkin, kun kusihätä oli jo täysin sietämätön. Tahto nosti toistuvasti kylmää ja väsymystä tärisevän kropan ylös leposijalta aivan liian lyhyiden unien jälkeen, jatkamaan matkaa, ponnistelemaan kohti määränpäätä. Se pisti itkemään lohdutonta surua unelman kariutumisesta, kun matka 2000 kilometrin kohdalla lopulta tyssäsi konerikkoon.
Tuo sama tahto pistää yhä haaveilemaan ja elättelemään toiveita, olisiko mahdollista ottaa uusintaotos ja saattaa vuoden 2022 kisassa päätökseen se, mitä lähdimme keväällä 2020 tavoittelemaan. Vähän viisaampana, ja jo monta kokemusta rikkaampana. Kerran elämästä -jutusta kuoriutui ”josko sittenkin vielä kerran” -asia. Kovaa työtä emme pelkää, emmekä enää edes jääkarhuja. Kynnyskysymys on saada kokoon riittävän suuri taustajoukko, jotta kisaan lähteminen on mahdollista. Mikäli elit mukanamme viime maaliskuisia kisahetkiä henkeä pidättäen ja sydän lepattaen, nyt on hyvä aika ilmoittautua mukaan tukijoukkoihin seuraavalle reissulle! Tällä hetkellä jännitetään kevään 2022 kisan toteutumista pandemian pyörityksessä, infoa asiasta odotellaan talven edetessä. Voit seurata tilanteen kehittymistä ja tiimimme tulevia seikkailuja osoitteessa www.facebook.com/55wildnordicexpeditions.