On kirkas, kylmä yö. Kuu mollottaa taivaalla luoden ääriviivat ympärilläni kohoaville jyrkkäpiirteisille seinämille. Ajan Lynxillä pitkin jäätynyttä Atlanttia ja silmäilen navigaattoria, jossa reittisuunnitelman erottumista häiritsevät pääkallon kuvat, jotka kisan järjestäjä on kartalle merkannut tiedottaakseen virtauksista, heikoista jäistä ja muista vaaranpaikoista. Kuulemani mukaan meren jää on petollinen, paikoin sileä kuin unelma, toisaalla ahtojääksi pakkautunut terävien huippujen rykelmä, yhtenä hetkenä vahva ja seuraavana päivänä avoveden tieltä pois pyyhkiytynyt.
Alustava reittisuunnitelmamme ohjaa nousemaan jäältä vuonoa reunustavaan rinteeseen, jossa erottuu pehmeän lumen seassa teräviä kiviä. Sinne ei nouse jälkiä, sen sijaan jäätä pitkin kohti ulappaa erottuu tuulen juoksuttaman lumen alla selvä kelkanjälki. Olemme tuntemattomilla mailla, ja vesillä. Minkä suunnan valitsen? Pysähtyessäni toviksi zoomailemaan navigaattoria ja arvioimaan tilannetta tiimikaverini kanssa, erotan kuun kajossa ammottavat varjot lumessa. Kallon kokoiset jäljet kiemurtelevat jonoina hangessa ympärillämme. Olemme jääkarhujen valtakunnassa.
Olen viimein toteuttamassa 10 kuukautta sitten aloitetun projektin päämäärää. Historian ensimmäisenä naisjoukkueena lähdemme tiimikaverini Henna Riekkoniemen kanssa valloittamaan Kanadassa ajettavaa Cain’s Questia, jossa viikon aikana tulisi navigoida yli 3000 kilometrin matka Labradorin erämaan halki. Joukkeemme #55 Wild Nordic Expeditionsin lisäksi Suomesta mukana ovat myös Sami Päivike ja Tommi Haavikko, #66 Wild Nordic Finland, ja kisakelkkoinamme todellinen jokapaikankulkija Lynx Xterrain RE.
Matka Lapista Labradoriin on pitkä. Vietämme 19 tuntia lentäen Ivalosta Helsingin ja Heathrown kautta Montrealiin ja siitä 17 tuntia ajaen vuokra-autolla 1200 kilometrin matkan Labrador Cityyn. Jos ovat Lapin erämaat laajoja, niin Labradoriin matkustaessa vasta pääseekin todelliseen jumalanseläntakaiseen tunnelmaan.
Se, kuinka tärkeä tapahtuma Cain’s Quest on eristäytyneelle Labradorille, valkenee meille heti perille saavuttuamme. Hotellin aulaan astuessamme korviimme kajahtaa iloisia ”team Finland!” -huudahduksia ja CBC:n toimittajat kiiruhtavat luoksemme esittämään haastattelupyyntöjä. Kaikkien kaupungin ravintoloiden pöydät on vuorattu julisteilla, joissa esitellään kilpailevat joukkueet. Missä vain liikummekin, joku bongaa Lynx-merkin vaatteistamme ja pyytää päästä yhteiskuvaan. Paikan päällä näkyy myös Sami Päivikkeen ja Arto Jauhiaisen aiempina kisavuosinaan tekemä vaikutus Labradoriin: suomalaisia ja Lynx-moottorikelkkoja rakastetaan täällä. Kaikki toivottelevat onnea kisaan. ”Be safe – that’s the main thing” kuuluu toistuvasti. Kun kilpailijoiden infotilaisuudessa kisajärjestäjä käy läpi matkan varrella olevat vaaranpaikat, esitelmä päätetään sanoin: ”Try not to die”. Mihinkähän tässä ollaan lähdössä?
Viimeiset pari päivää ennen lauantain 7.3. starttia kuluvat vauhdilla. Kokoamme kuumeisesti varusteita ja juoksentelemme kaupoilla hankkimassa viimeisiä täydennyksiä tarkoin määriteltyyn, pakolliseen tarvikelistaan. Kelkat ja ajokamppeet on lähetetty laivarahdilla Suomesta jo tammikuussa, ja tuotu erinäisissä kuormissa Montrealista Labradoriin, jossa ne on majoitettu tiimimanagerimme Scott Coombsin autotalliin. Viimeisenä saapuvat joukkueemme kaksi Xterrainia torstain vastaisena yönä. Enää puuttuvat alueen kartat navigaattoreista, jotka kuulemamme mukaan on kätevintä ostaa paikan päällä suoraan paikallisesta liikkeestä. Harmillista vain, että ne ovat päässeet kaupungin ainoasta liikkeestä loppumaan, eikä tietoa milloin seuraava toimitus on saapumassa lumimyrskyn keskeltä perille.
Jäämme pidättämään hengitystämme karttojen suhteen ja hymyilemme sillä välin kameroille ja ihmisille kisaa edeltävissä juhlallisuuksissa. Torstai-iltana järjestettävässä fani-illassa kaikkien joukkueiden kelkat on kärrätty paikalliseen jäähalliin yleisön ihasteltavaksi, ja kisaajat nousevat pareittain lavalle suosionosoitusten säestämänä. Naisjoukkueet ovat huomion keskipisteenä. Minun ja Hennan lisäksi mukana on #39 Team Virago, jonka kuskit Coreen Paul ja Rebecca Charles ovat kovan luokan race-naisia. Coreen on ajanut Cain’s Questin läpi aiemmin miehensä kanssa, ja Rebecca on Alaskassa järjestettävän Iron Dogin moninkertainen valloittaja. Team Viragolla onkin kova tohina ja show päällä, he tuulettelevat suurieleisesti lavalla ja lavan takana. Me Hennan kanssa katselemme toisiamme ja hymyilemme vähän suupielestä, ja otamme lavan haltuun vuorollamme suomalaisen vaatimattomaan tyyliin. Sekin tuntuu kelpaavan yleisölle. Lukematon määrä ihmisiä käy toivottamassa onnea ja kertomassa, kuinka hienoa on saada naisia mukaan kisaan.
Lopulta juhlallisuudet ovat ohi ja kisa-aamu koittaa. Olemme ehtineet ummistaa silmämme vain muutamaksi tunniksi kaiken valmistautumishässäkän keskellä. Kaivattuja karttoja ei ole vieläkään saapunut. Netistä lataaminen ei hotellin hitaalla nettiyhteydellä onnistu. Saamme lainattua yhden karttakortin navigaattoriin (alkuperäisen suunnitellun kuuden sijasta). Käymme nopeasti läpi ensimmäisen päivän huolto- ja reittisuunnitelman, joka on valmistunut yön aikana huoltotiimien lähdettyä maastoon ja varmistettua olosuhteet suunnitelluilla väylillä. Yritän nopeasti painaa mieleeni reitin ja tankkauspisteet. Aamiaiselle ei ole aikaa. Pakkaamme kamppeemme kasaan ja hyppäämme kyytiin mennäksemme tallille siirtämään kelkat lähtöalueelle. Lähtölaskentaa odotellessa on onneksi vielä tovi aikaa kerrata ja painaa mieleen reittisuunnitelmaa. Jännitys on lauennut lähtöhässäkässä. Niin moni asia on yhtäkkiä rempallaan, että tuntuu että jutun onnistuminen on nyt isommissa käsissä. ”Jospa nyt edes lähdetään komeasti matkaan” ajattelen ääneen kypäräpuhelimeen, ja kuulen tiimikaverin yhtyvän ajatukseen.
Pian jo heilutamme Suomen lippuja oman lähtövuoromme koittaessa. Lähdemme matkaan kymmenentenä klo 10.09, ja tämä onnettaren arpoma paikka sopii hyvin meille. Yleisö hurraa, ja valot vaihtuvat vihreäksi. Lähdemme taittamaan matkaa pitkin järvenselkää. Olo on epätodellinen. Nyt sitä mennään! Ajelemme kaikessa rauhassa omaa vauhtiamme, tämähän on kestävyyskisa, ei tätä ensimmäisessä kurvissa voiteta. Jonkin ajan päästä tiimejä alkaa pyyhkiä ohi oikealta ja vasemmalta, mutta emme hätiköi. Turha jännitys alkaa sulaa kropasta ja ajaminen alkaa maistua. Reitti kulkee pitkin järvenselkiä, jänkiä ja paikoin vuolaanakin virtaavien jokiuomien reunamia. Välillä mennään läpi sakeasta metsästä kapeita uria pitkin, joiden reunoille on puihin kiinnitetty oudon näköisiä laatikoita. Olemme paikallisten turkismetsästäjien reiteillä, ja laatikot ovat ansoja, joihin ei kuulemma kannata väsymykseltään nojailla, ne vievät sormet.
Selvitämme tiemme tankkauspisteille vaivatta. Huoltotiimimme räikyvän oranssit Lynxin varikkotakit erottuvat kaukaa ja saavat aikaan lämpimän läikähdyksen rinnassa. Huoltojoukkoon kuuluu kotimaasta tulleiden Hessu Tönkyrän, Antti Karppisen ja Mikko Vainionpään lisäksi hyvä liuta kanadalaisia vahvistuksia. Hilpein joukko on Ontariosta saapunut Steam Whistle -olutyhtiön sakki, joka paitsi kaataa tankkiimme bensaa, huolehtii myös tiimin nesteytyksestä ennen ja jälkeen kisan.
Ennen Churchill Fallsin checkpointia onnistumme saamaan aikaan ensimmäisen jumitilanteen, kun tiimitoverini kelkka keikahtaa vilttopaikassa puuta vasten. Emme ehdi kuitenkaan kissaa sanoa, kun paikalla on jo toinenkin joukkue, paikallinen Innu-tiimi, jonka järkäleen kokoiset kaverit kiskaisevat kelkan takaisin jäljelle Hennan kaasuttaessa. Nostamme peukkua, päästämme pojat edelle ja lähdemme peesiin.
Saavumme Churchill Fallsiin klo 14.47 ja saamme aplodit ja meille määrätyn 38 minuutin lepotauon. Olemme tyytyväisiä ylipäätään ensimmäisen etapin saavuttamisesta, kun muistelemme kaaoksenomaisia lähtötunnelmia. Tästä on hyvä jatkaa rennolla meiningillä. Vedellessämme hirvenlihakeittoa naamariin korviimme kantautuu uusi aplodien aalto Team Viragon marssiessa checkpointille. Katsomme Hennan kanssa silmät ymmyrkäisinä toisiamme. Onnistuimme saavuttamaan ensimmäisen 280 kilometrin etapin 15 minuuttia ennen kilpasiskojamme, vaikka he lähtivät 10 minuuttia ennen meitä matkaan. Tässähän on vielä mikä vain mahdollista.
Mahtavissa fiiliksissä lähdemme jälleen matkaan kellon kilahtaessa. Huolto tankkaa kelkkamme ja matka jatkuu tienpohjia ja jänkäpätkiä pitkin korkealle törmälle, josta laskeudutaan kuusikkoisten rinteiden reunustamalle syvässä uomassa kulkevalle joelle. Joen jäätä pitkin puotellessamme aurinko alkaa laskea ja värjää maiseman punahehkuiseksi. Tunnen kylmät väreet selkäpiissäni – täällä sitä vaan Kanadan mailla piru vie Lynxillä kilpaa ajellaan! Hihkumme kypäräpuhelimiin haltioissamme.
Hihkaisut hiljenevät muutaman kilometrin jälkeen, kun näemme paikan, josta joelta on noustava ylös. Rinne on jyrkkä ja korkea kuin Kiinan muuri, johon muutama kelkka on jo noustessaan kaivanut lumeen syvät rännit. Hammasta purren kurvaamme vauhtia joelta ja ohjaamme Lynxien nokat kohti taivasta. Sinnehän ne kiipeävät! Olo on kuin voittajalla ja ropassa hymyilyttää, tässähän pärjätään. Xterrain tuntuu tähän maastoon tehdyltä peliltä. Alusta kestää kovaa ajoa, mutta etenemiskykyä löytyy yhtä lailla syvässä lumessa.
Kaikki sujuu hienosti, ajatus pelaa, navigointi puutteellisilla kartoilla ja heikosti perehdytyllä reitillä toimii, ajo kulkee ja tuntuu hyvältä. Huolto kaataa taas tankin täyteen bensaa ja täytämme myös öljysäiliöt ja otamme mukaan LinQ-kannulliset bensaa, sillä näillä mennään nyt reilun sadan kilometrin päähän Goose Bayhin asti. Hörppäämme vettä ja jatkamme matkaa. Mielessä siintää jo ensimmäinen layover-pysähdys ja ansaittu 12 tunnin lepotauko. Kunnes eräällä järvenselällä kuulen kypäräpuhelimesta ”Mitä helekettiä!”. Katson taakseni ja näen pelkkää pimeää.
Sydän pamppaillen käännän Lynxin keulan ympäri ja ajan takaisin. Henna istuu pimeän kelkan sarvissa. Kelkka käy mutta valot eivät pala, mittaristokin on pimeänä. Tutkimme sulakkeet ja liittimet, kaikki kunnossa. Laitamme huollolle viestiä Inreach-laitteella ja kyselemme ohjeita. Huollosta ei kuulu ja laitamme uuden viestin, että yritämme jatkaa matkaa. Olemme kuutamoajolla Kanadassa.
Ajamme hissukseen lähekkäin ja yritämme yhden kelkan valokeilalla löytää tiemme eteenpäin. Tämä toimiikin suhteellisen hyvin, mutta kädet ja kypärän visiiri jäätyvät sähköjen puutteessa. Vaihdamme kelkkoja, jotta toinen saa välillä lämmitellä sormia ja nokkaansa toimivilla varusteilla.
Ajan edellä Hennan pimeällä kelkalla, kun reitti yhtäkkiä nousee jängältä puiden sekaan rinteeseen. En näe rinteeseen ilman valoja, ja joudun pysähtymään. Tunnen perässä töytäisyn, kun Henna ajaa jarruvalottomaan perääni. Vauhti ei ole kova, mutta riittävä aiheuttamaan vahinkoa. Vetokoukku uppoaa keulamuovista läpi ja osuu lisäjäähdyttimeen. Kiroamme. Hengitämme. Yritämme jatkaa varoen matkaa, mutta lämmöt alkavat hiipien nousemaan. Joudumme kaivamaan kelkkoja pariin otteeseen, pimeässä suhratessa kapealla jäljellä ajaminen ei ole helppoa. Lopulta eteneminen on mahdotonta, jäähdytysnesteet ovat mennyttä. Yritämme hinata kelkkaani ja etenemme muutaman sata metriä, kunnes reitti käy niin haastavaksi puiden seassa puikkelehtimiseksi, että pimeällä kelkalla hinaaminen alkaa olla jo turhan urheiluhenkistä.
Pysähdymme ja selvitän huollolle satelliittiviestillä sijaintimme ja ongelmamme. Näppäränä eräoppaana Henna kaivaa sillä välin poteron lumeen ja raapaisee tulet. Kanadalainen kuusi palaa iloisesti, ja nopeasti. Katkomme ja sahaamme oksia nuotioon minkä ehdimme. Jonkin ajan, ehkä tuntien, kuluttua paikalle saapuu toinen tiimi. Kanadan pojat eivät ota uskoakseen, että me Lapin naiset pärjäämme kyllä pimeässä metsässä 30 asteen pakkasessa. He pilkkovat kaverina polttopuita ja suostuvat jatkamaan kisaansa vasta pitkällisten patistelujen jälkeen, kun vakuutamme toistuvasti, että huoltotiimimme on tulossa.
Huoltotiimi onkin matkalla, mutta joutuu sitä ennen selvittämään joukkueen 66 ongelmaa. Tommin kelkan ketju on katkennut ja rikkonut ketjukopan. Tela on jumissa ja kelkka on läheisellä järvellä odottamassa kohtaloaan. Samin ja Tommin tavoite oli podiumin korkeimmalla korokkeella, ja pojat olivatkin kärkikahinoissa loistavasti mukana vielä ensimmäisellä checkpointilla. Unelma podiumista kuitenkin kariutuu tähän tapahtumaan, ja joukkue keskeyttää kisansa.
Asian ratkettua huoltotiimi saapuu luoksemme isolla joukolla. Meillä on hetkessä kokon mittoihin paisunut nuotio, lämmittelytakit, ruokaa ja lämmintä juomaa. Mekaanikko Karppinen keksii metsäoloihin soveltuvat keinot ja antaa ohjeet, joilla voimme irrottaa lisäjäähdyttimen ja saada jäähdytysjärjestelmän pitämään nesteet sisällään nippusiteiden ja parin klemmarin avulla. Toisen kelkan sähköviasta ei saada edelleenkään selvyyttä, mutta huoltokelkasta lainataan lisävalo, jonka viritämme suoraan akulta tuomaan valoa sähköttömään kelkkaan.
Näillä virityksin lähdemme aamun sarastaessa nilkuttaen jatkamaan matkaa seuraavaa checkpointia kohti. Kaikki on vielä jatkon kannalta auki, on selvää, että matka ei voi sähkövikaisella kelkalla jatkua. Huoltotiimin kanssa käydyssä pikapalaverissa todetaan kuitenkin, että jos vika on korjattavissa, haluamme ehdottomasti jatkaa. Olkoonkin niin että seuraava etappi alkaa yötä vasten, ja remonttihommilla. Huoltotiimi pullistaa hauista ja lupaa selvittää lepotaukomme aikana mahdollisia vian syitä ja laatia sotasuunnitelman. Kiitämme ja kumarramme, ja jatkamme aamuauringon tuijatessa silmiin jokea pitkin Goose Bayn checkpointille, jonne saavumme klo 9.12.
Syömme hämmentyneenä aamiaisen ja painumme pehkuihin hotelliin, jossa kilpailijoille on järjestetty majoitus. Muutaman tunnin unet, ja huoltotiimin laatimaa suunnitelmaa kuulemaan. Jälleen meille tarjotaan mahdollisuutta keskeyttää. Haluamme jatkaa, jos se on suinkin mahdollista. Tiimi 66 on poissa pelistä, mutta Sami kannustaa meitä ja lyöttäytyy mukaan huoltotiimiin tukemaan matkamme jatkumista.
Kirjaudumme ulos checkpointilta tasan 21.12. Paikallinen turkismetsästäjä on tarjonnut meille autotallin käyttöönsä kelkkojen korjausta varten. Talli on täynnä ketun raatoja ja haju on sen mukainen, se iskee ovella vastaan, tunkeutuu vaatteisiin ja viipyilee kypärän sisällä vielä pitkään remonttihommien jälkeenkin. Tallissa on kuitenkin hyvä touhuta ja sähkövika paikallistuu nopeasti äänenvaimentimen takaa: maadoituksen liitin on rikki. Vika korjataan ja samalla varmistellaan edellisen yön korjausten pitävyys toisessa kelkassa. Cain’s Questin virallinen valvoja on paikalla varmistamassa, että vain kilpailijat koskevat kelkkoihin huoltotiimin toimiessa neuvonantajana.
Näin ovat kelkat jälleen iskussa ja matka voi jatkua! Suuntaamme kylän läpi rantaan ja kiidämme Lake Melvilleä pitkin Mealy Mountain -vuorijonon juurelle. Seuraavaan yöpymispaikkaan päästäksemme meidän täytyy nousta solaa pitkin ylös vuorille, ja ajaa aina Atlantin rantaan saakka. Aloitamme kiipeämisen kuutamon valaistessa huikeat maisemat ympärillämme. Tässä kohti kaikki joukkueet ovat kulkeneet samaa jälkeä pitkin, ylös vuorille ei ole muuta reittiä. Ura on siis vahva, mutta kapea. Jokaisessa mutkassa ja pudotuksessa on nähtävissä jäljet, jonne edellä menneitä kelkkoja on tipahdellut. Taitamme matkaa kieli keskellä suuta ja onnistumme välttymään virheiltä ja kaivamiselta. Kiivetessämme naureskelen kommenteille, joita Henna heittelee keulilta kypäräpuhelimeen varoittaakseen perässätulijaa: ”Varo, siinä on vittumainen oksa” (kokonainen kuusi sojottaa reitin poikki ja kopsahtaa ikävästi visiiriin), ”ohops” (viiden metrin pudotus mutkan takana, johon lähes suistuu), ”mitä saataraa ne on täällä suttailleet” (keulitusrännejä vieri vieressä tiukassa rinteessä).
Ylös päästyämme alkaa polveileva ja vauhdikas ylänköosuus. Järviä, jokiuomia, aukeata jänkää, eteneminen on hauskaa ja vauhdikasta. Eagle Plateaun checkpointilla on kisajärjestäjän asettama tankkauspiste. Myös huoltotiimi tapaa meidät tien laidassa ja tarjoaa juomista ja nopeaa evästä. Yritän käydä pissalla, mutta käteni jäätyvät hyisessä tuulessa tunnottomiksi jo ennen kuin ehdin saada puvun vetoketjut auki. Olkoon.
Matka jatkuu ja jossain vaiheessa yötä uni meinaa hiipiä silmään. Henna herää kertaalleen maasta Lynxistään patikossa erkaantuneena. ”Vähän pompsahti”, on kommentti, joka häneltä irtoaa, kun hänet yllätetään kiipeämästä kiireen vilkkaa takaisin kelkan selkään. Lujaa tekoa tämä nainen.
Pian aamu alkaa sarastaa ja karkottaa väsymyksen. Maisema muuttuu karummaksi ja samalla lumi huipulla vähenee. Pitää varoa, ettei kolistele kiviin. Maisema muistuttaa Pohjois-Lapin tuntureita, kunnes Atlantti kurkistaa vuorijonon takaa. Jälleen aamuauringossa paistatellen klo 9.12 saavumme seuraavaan määränpäähän, L’Ance au Clairiin, 480 km Goose Baysta ja 1080 km starttiviivalta. Vastaanotto on riemukas, kukaan ei kai ole tosissaan uskonut, että pääsisimme yötä myöten matkaten perille. Itsekin olemme yllättyneitä, kun katsomme tulostaulua: olemme vain muutamia minuutteja perässä edellisiä joukkueita, kun lähtiessämme Goose Bayn checkpointilta eroa oli useita tunteja. Yllätyksen lisäksi päällimmäinen tunne on kiitollisuus siitä, että saimme kelkat kuntoon ja seikkailu voi yhä jatkua.
12 tunnin pysähdyksen jälkeen jatkamme matkaa, jälleen klo 21.12. Tässä vaiheessa kai alamme ansaita kisan aikana meille asetettua lempinimeä: The Night Riders.
Eteläisellä Atlantin rannikolla ajaminen on suoraan sanottuna perseestä. Lunta ei ole nimeksikään, eikä ole jäätäkään, merelle ei ole menemistä, vaikka reittisuunnitelmamme sitä ehdottaa. Jäljistä ei saa selvää ja niitä tuntuu risteilevän pitkin poikin kivikkoisilla rinteillä. Kelkkani, josta nyt puuttuu lisäjäähdytin, haluaa nostella lämpöjä lumettomassa maassa. Kaikki tuntuu tympeältä ja hankalalta. Jotenkuten kolistelemme tiemme seuraavalle checkpointille pimeyden keskellä ja ällistymme, kun saavutamme Red Bayn. Kello on 23.41 ja pikkuruinen kylä on täynnä hurraavaa väkeä, liehuvia suomenlippuja ja räpsyviä salamavaloja. Tilanne tuntuu täysin utopistiselta. Jaamme nimikirjoituksia ja syömme soppaa, jota checkpointilla on tarjolla. Koko kylä, ja ehkä naapurikylätkin, tuntuvat olevan paikalla kannustamassa meitä.
Mieli virkistyneenä jatkamme matkaa. Reitti muuttuu onneksi täysin, nyt on taas lunta ja vanha reittipohja, jota pitkin puotella. Matka seuraavaa checkpointia kohti sujuu sukkelasti. Löydämme jo jäätä Atlantistakin, ajelemme pitkän pätkän vuonoa pitkin sisämaahan päin. Port Hope Simpsonin jälkeen jäinen taival todella vasta alkaa. Tankattuamme checkpointilla alamme taittaa matkaa rannikkoa pitkin kohti Cartwrightia. Taival, jonka tulen ikäni muistamaan ja johon voin suhteuttaa elämäni muut kuumottavat kokemukset. Monikin jännä asia nimittäin asettuu uomiinsa, kun sitä mallaa öisellä Atlantilla jääkarhujen keskellä navigoinnin rinnalle. Loppumatkasta en kuitenkaan enää edes ajattele jääkarhuja, vaan hirvittävää kusihätääni, jonka lievittäminen on -30 asteen pakkaslukemissa ja hurjana puhaltavassa merituulessa monikerroksisiin kelkkakamppeisiin sonnustautuneelle naiselle sula mahdottomuus ilman täydellistä kylmettymistä. Kaikki on näköjään suhteellista.
Öinen seikkailu päättyy onnellisesti Cartwrightin checkpointille kello 7.56. Pidämme ensimmäisen flex layover- tauon, 6 tuntia. Paikallinen asukas ottaa meidät hoiviinsa, vie meidät kotiinsa ja antaa meille sängyt missä levätä, samalla kun kuivattelee ajokamppeemme. Olemme sanattomia kiitollisuudesta tätä vieraanvaraisuutta kohtaan.
Catwrightista pääsemme levon jälkeen ensimmäistä kertaa sitten lähtöviivan jatkamaan matkaa päivänvalossa. Tuntuu suorastaan kummalliselta ajaa niin, että näkee enemmän kuin kelkan valokeilan verran. Ehkä ihastelemmekin maisemia liian lumoutuneina, sillä tällä etapilla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista sähellystä. Emme kuitenkaan ole ainoita koheltajia, lumisen ja vaihtelevan reitin varrella on muitakin joukkueita jumissa, ja vuoron perään auttelemme toinen toisiamme pois pinteestä.
Reitti kulkee Mealy Mountain Parkin kansallispuiston läpi ja jatkuu kohti Rigoletia, jonne saapuessamme on jälleen pimeää. On kuitenkin vasta alkuilta, kello vähän yli kahdeksan. Näin pitkiä välimatkoja ajaessa matkan käsitys hämärtyy. Ajattelemme, että ajammehan toki kepoisasti vielä seuraavalle checkpointille ennen yötä, eihän sinne ole kuin 180 kilometriä. Pimeässä. Tuntemattomassa maastossa.
Näin lähdemme reippaina matkaan. Meillä on navigaattoriin merkattuna hyvä oikoreittikin, joka lyhentää huomattavasti kisajärjestäjän suosittelemaa väylää. Lyhentäähän se, mutta en tiedä nopeuttaako. Luulin meidän päässeen puunkierron makuun turkismetsästäjien reittejä ajellessa. Tämä risukkoisen kuusikon läpi tunkeminen on kuitenkin jotain aivan muuta. Jotenkin saamme Xterrainiemme levennetyt keulat ja 3900 telat taittumaan läpi, kun vaihtoehtoakaan ei ole, takaisin ei pääse pusikossa kääntymään.
Metsikkö helpottaa lopulta, mutta reitti ei. Se kiemurtelee hitaana pitkin rinteistä maastoa. Avoimet väylät on kaivatettu syville ränneille aiempien joukkueiden toimesta. Läpi päästään, mutta voimia ja uskoa se kysyy. Kun lopulta pääsemme väljemmille vesille, nimittäin Atlantille, olemme niin väsyneitä, että jäällä ajaessa uni tahtoo viedä väkisin mukaansa. Jos joku auttaa pysymään hereillä, niin kuun kajossa levittäytyvät maisemat. Vuoret ovat jylhä näky meren pinnasta kohotessaan, ja ne muuttuvat sitä jylhemmiksi mitä pohjoisemmaksi etenemme.
Saavumme Makkovikin checkpointille 2.08 ja päätämme pitää jäljellä olevat 4 tuntia flex layoveristamme. Henna kaatuu nukkumaan checkpoint -pisteenä toimivan liikuntahallin lattialle, minä otan vastaan tarjotun kyydin majapaikkaan paikallisessa kodissa. Unohdan, ettei näissä pohjoisen kylissä ole teitä tai autoja, kyyti on tietenkin kelkkakyyti. Niinpä hyppään paikallisen jantterin ”skiduun” (joksi paikalliset moottorikelkkaa merkistä riippumatta poikkeuksetta kutsuvat, tällä kertaa skiduu on Yamaha) tarakalle ja vilistän läpi kylän taloon, josta minulle osoitetaan sänky. Kaadun siihen tiedottomana, asetettuani herätyskellon soimaan parin tunnin päähän.
Herään kylmänhorkassa kellon ääneen. Tärisen kauttaaltaan, ja tunnen kuinka keho huutaa lisää unta, ravintoa ja lämpoä. Mielessäni siintää kuitenkin kirkkaana seuraava etappi, vain noin 350 km reitin pohjoisimpaan pisteeseen Nainiin, ja siellä 12 tunnin ruhtinaallinen lepo. Se tuntuu kaiken kokemamme jälkeen helpolta nakilta.
Niinpä keräilen kylmästä kalisevat luuni, kampean ne takaisin kelkkakamppeisiin, liftaan skiduu-kyydin takaisin checkpointille ja lähdemme Hennan kanssa matkaan. Aamu valkenee, ja näkymät ovat upeat. Lynxit lentävät jäätiköllä, joka kimmeltää valkoisena auringon ensisäteiden alla. Käymme ilmoittautumassa Postvillen checkpointilla ja jatkamme vauhdilla matkaa. Hopedaleen on enää 40 km matkaa ja kaikki on taas helppoa ja ihanaa ja yksinkertaista, ei tarvitse tehdä muuta kuin sitä parasta mitä ihminen voi housut jalassa tehdä, ajaa Lynxillä.
Sitten, reilu 2000 kilometriä matkaa lähtöviivalta taitettuamme, kulku pysähtyy kuin seinään. Veto häviää altani, kelkka sammuu. Käynnistinnarusta kokeillen totean, että jumissa on. Henna palaa takaisin huomattuaan minun jääneen jälkeen. Yhdessä toteamme, että kisa oli sitten tässä. Hopedalen suunnasta saapuu parivaljakko paikallisia, jotka ovat seuranneet etenemistämme netistä, ja lähteneet katsomaan tilannetta, kun näkivät meidän pysähtyneen. Ensitöikseen kelkkamiehet alkavat hieroa kauppoja konevikaisesta Lynx-merkkisestä skiduustani. Lynxit ovat kuumaa tavaraa rapakon takana, kulkivat ne eli eivät.
Käännämme nokat takaisin etelää kohti ja aloitamme hinausmatkan kohti Postvillea, jonne palattuamme todellisuus iskee lopullisesti vasten kasvoja. Kisa on ohi ja tavoite jäi saavuttamatta. Kuumat kyyneleet valuvat pitkin poskia. Harmittaa. Teknisiä murheita lukuun ottamatta homma toimi hyvin ja ajaminen oli mukavaa, vauhtimme riitti peittoamaan monta tiimiä matkan varrella. Kunto kesti, vaikka univaje ja kova rääkki koettelivat roppaa. Emme tulleet luovuttamaan, ja taistelimme viimeiseen asti. Se ei kuitenkaan riittänyt. Tällaista on motorsport, ja tällainen on myös Cain’s Quest -kisan henki. Tänä vuonna startanneesta 48 joukkueesta 13 pääsi hyväksytysti maaliin, mikä kertoo kisasta paljon.
Hurjimmat kuvitelmanikaan eivät vetäneet vertoja sille, mihin Cain’s Quest minut lopulta vei. Juhlituksi vieraaksi mitä kaukaisimpiin kyliin. Liveseurantaan tuhansille ruuduille kotikatsomoissa. Jakamaan moottorikelkkailun ilosanomaa ja tekemään naiskelkkailun historiaa. Uskomattomaan ja sen ohi. Äärirajoille ja niistä yli. Huipulle ja pohjalle, väsymyksen ja voitonriemun vuoropuheluun, upeisiin paikkoihin ja niin sakeisiin metsiin, ettei siitä kyrviköstä perkelekään kantaudu läpi, ihme ja kumma kuitenkin moottorikelkka. Unohtumattomien elämysten sekä sielua korventavan pettymyksen äärelle. Summa summarum, elämäni seikkailu. Iso kiitos kaikille, jotka tämän mahdollistivat: huoltotiimi, Sami ja Tommi, BRP Finland, Wild Nordic Finland, Unique Creations International Oy, Steam Whistle, Carbon Marine, Duell Finland, Koneliike Korteniemi Oy, Raskas-Osa Oy, Lazer, Blingfactory, Portti Motors, äiti. Kiitos myös kotikatsomoihin kaikille kisaa seuranneille ja matkaamme jännittäneille, erityiskiitos Arja Filén ja Niina Pietikäinen turnajaishengen nostattamisesta ja somen ahkerasta päivittämisestä kisan aikana. Ja Henna, kiitos parhaasta mahdollisesta seurasta parhaalle mahdolliselle reissulle.