Kiidän Lynxin selässä pitkin jänkää ja yritän katseella tavoittaa seuraavaa vihreää merkkiä valkeuden keskeltä. Jälkeä ei vauhdissa erota, päivä on pilvinen ja lumen muodot ovat yhtä tasaista valkeutta, mutta merkki löytyy. Täydellä kaasulla kohti ja sukellus metsän siimekseen aukean reunalta. Pehmyt jänkäpätkä vaihtuu kovapohjaiseksi patikoksi kun kisareitti yhtyy viralliseen kelkkareittiin. Lynx nielee pattia ja puut vilisevät silmissä ajolasien reunamilla. Hetken päästä vihreä merkki ennakoi käännöstä vasemmalle, uusi merkki, jarrutus ja tiukka käännös, kaasu pohjaan ja vauhtiin. Nyt mennään mäntymetsän keskellä kapealla kelkan levyisellä jäljellä puita hipoen. Lunta on metrin verran ja rangat ympärillä yli ranteenvahvuisia, kieli keskellä suuta pientä puupelkoa potien puikkelehdimme Lynxin kanssa kohti metsänreunaa, josta aukeaa uusi jänkäpätkä. Kaasua ja vauhdin hurmaa, kylmät väreet ja tajuntaan rävähtää: Tässä tämä on, elän unelmaani, ajan kilpaa. Racetan.
Vasta kolme talvea takaperin olin istunut ensimmäisen kelkkani selkään, ja tuntenut kuinka tuona hetkenä elämäni muuttui. Karvalakki keikahti takaraivolle, kun koeajomielessä painoin kaasua. Virne levisi korviin ja kaupat tuli, vaikka mitään en kelkoista ymmärtänyt. Ensimmäiset talvet ajelin tyytyväisenä crossovereilla reittejä safarimielessä ja umpisia kaivuumielessä lajiin tutustuen. Jossakin takaraivossa kyti kuitenkin polte opetella ajamaan lujaa. Kun syksyllä 2018 kuulin Kuusamon Moottorikelkkailijat ry:n järjestämästä enduroleiristä, ilmoittauduin oitis mukaan tutustumaan lajiin, mihin tuo leiri antoikin oivan tilaisuuden.
Leiriviikonloppuna kuunneltiin luentoja ja hiottiin ajorasteilla ajotekniikkaa sekä harjoiteltiin erilaisia tilanteita asiantuntevien rastinvetäjien johdolla. Ikinä ei ole ollut opiskelu niin hauskaa! Ajokkina minulla oli Lynx Xterrain RE 3900, joka ei aivan ketterin patikkohakkuri ollut, mutta jonka kanssa pääsi kuitenkin sen verran tuntumaan, että leirin jälkeen tiesin haluavani perehtyä tähän hommaan vielä lisää. Leiriltä palattiin siis kotiin kelkkakuumeen kera. Helmikuussa homma karkasi lopullisesti käsistä ja laitoin pitkän kelkan rinnalle oman Rave RE:n.
Pätkäkelkan myötä uusi maailma aukeni ja riemu repesi. Reittiajo sai uusia ulottuvuuksia. Mitä perkeleellisempää patikkoa, sitä hauskempaa sitä oli RE:n kanssa paukuttaa. Harjoittelin kelkan kääntelyä myös pikkupoikien kanssa rossiradalla. Ensimmäisissä reeneissä Lynx nakkasi kuskin muitta mutkitta selästä tiukemmassa kurvissa. Oppihan siinä kantapään kautta pöljäkin pikkuhiljaa painoa siirtämään ja kunnolla roikkumaan, jotta pysyi kyydissä. Oppi käyttämään kaasua, ja huomasi että kylläpä se taloudellisen 600 etec:kinkin sai hörppimään bensaa.
Heti RE:n hankittuani mielessä alkoi kyteä ajatus: nyt olisi kelkka lähteä toteuttamaan unelmia ja kisaamaan enduroa. Kauaa ei tarvinnut tuota ajatusta hersytellä ennen kuin visio selkeytyi ja tein päätöksen. Kauden päätöskisa Sallassa maaliskuun lopulla; ei muuta kuin sinne mukaan ja kisatouhua kokeilemaan. Hullultahan se tuntui, reilun kuukauden kokemuksella sport-kelkkailusta hankkiutua viivalle todellisten race-naisten joukkoon, mutta hulluillahan yleensä onkin hauskinta.
Aloin selvitellä mitä kisaaminen vaati. Ensinnäkin piti kuulua Suomen Moottorikelkkailija ry:n jäsenkerhoon. Liityttyäni Oulun Seudun Moottorikerhon jäseneksi, pyysin SMK ry:ltä kilpailijanumeroa. Teetätin numerotarrat lady- luokan väreissä, ja pian pinkillä pohjalla loistava valkoinen 723 komeili kilpurini kyljissä ja tuulilasissa. Riitti siinä ihastelemista! Seuraavaksi oli hankittava vakuutus. Kelkan liikennevakuutuksen lisäksi kilpailijalla on oltava voimassa oleva SMK ry:n Sporttiturva. Vakuutuksen voi ostaa SMK ry:n verkkokaupasta koko kaudeksi, tai hankkia kilpailukohtaisen lisenssin. Kun lisenssi oli taskussa, ilmoittauduin kisaan Kelkkatulokset.fi-sivustolla ja maksoin osallistumismaksun. Ja näin kaikki oli valmista! Enää ei tarvinnut kuin hankkiutua kisapäivänä paikan päälle ilmoittautumaan ja viivalle.
Kisapäivä koitti ja aamu valkeni pilvisenä. Lämpömittari oli lähellä nollaa, ja edellisinä päivinä oli käynyt plussankin puolella, joten lumi oli raskasta. Ja luntahan Sallassa oli perinteisesti paksusti. Katsastusmies toivotti onnea sanoin ”ei muuten kannata tippua jäljeltä”, samalla kun tarkasti läpi kelkan ja kuskin varustuksen.
Katsastuksen jälkeen kelkat jätettiin seisomaan suljetulle varikolle odottamaan lähtöä ja tässä välissä oli vielä tilaisuus käydä kisa-aamun viimeisellä jännäkakalla. Aamussa oli ollut jännitystä kerrakseen, mutta ennen kaikkea olin innostuneen odotuksen vallassa. Olin viimein siellä mistä olin monet kerrat haaveillut. Ajaisin kilpaa niin kuin oikeat kisaukot, ja olin päättänyt nauttia kokemuksesta, meni miten meni.
Lähtölaskennan myötä pääsin startista matkaan ensimmäiselle siirtymälle. Onneksi olin sentään perehtynyt sääntöihin. Olin kuvitellut, että startista lähdetään totta kai täysiä, mutta ensimmäinen erikoiskoe odottikin vasta muutaman kilometrin päässä ensimmäisen aikatarkastusaseman jälkeen. Siirtymillä piti noudattaa varovaisuutta ja nopeusrajoituksia. Hillitsin siis kaasupeukkuani ensimmäiselle AT-asemalle asti, jossa ojensin AT-kortin tärisevin käsin kirjurille. Sulloin kirjatun kortin sitten visusti taskuuni, sillä huoltomieheni neuvo ”jos et mitään muuta muista niin pidä ainakin se lappu tallessa” kaikui jossain takaraivossa kaiken jännityksenkin keskellä. AT-asemalta minut päästettiin lähettäjän luo odottamaan starttia ensimmäiselle EK:lle.
Käsky kävi ja niin sitä isketettiin Lynxin kanssa matkaan. Ensimmäinen EK meni melkeinpä kokonaan ihmetellessä. Lunta oli rutkasti ja valo oli sellainen, ettei jälkeä juuri nähnyt, saatikka lumen pinnanmuotoja erottanut. Kesti aikansa ennen kuin silmä tottui tähyämään vihreitä reittimerkkejä ja lukemaan niitä ennakoivasti. Tuli otettua varman päälle ja varovasti, kun ei halunnut leikin loppuvan lyhyeen reitiltä harhautumisen vuoksi. Ennen erikoiskokeen loppua tuli muutama kanssakilpailijan selkä vastaan, ja mikäs sen parempaa tunnelman nostatusta kuin painella ohi.
Ensimmäisen EK:n jälkeen oli muutaman kilometrin siirtymä, ja sieltä AT-aseman kautta taas lähtö seuraavalle EK:lle. Nyt alkoi tuntua reitin lukeminen jo luontevammalta, ja pystyi keskittymään jo itse ajamiseenkin. Reitti oli monipuolista, kapeita rännejä ja puunkiertoa metsässä sekä nopeita tienpohjia ja jänkäpätkiä vuoron perään. Vaihteleva reitti piti mielenkiintoa yllä ja keskittymisen kasassa, ja ennen kuin huomasinkaan, oli toinen EK paketissa. Ajelin siirtymän huoltoalueelle ja parkkeerasin Lynxin oman maton kohdalle. Taisi huoltoukkoakin vähän jännittää, kuului nimittäin jälkikäteen viereiseltä varikolta kommenttia, ettei siitä touhusta oikein tiennyt kumpi oli kuski ja kumpi huoltomies, kun molemmat yhtälailla posket pullollaan vetivät suolatikkuja naamariin. Pitäähän se tankata, että jaksaa. Huolto suoriutui tehtävästään erinomaisesti, kelkka vaikutti yhä ehjältä, ja pääsin jatkamaan matkaani kohti seuraavaa AT-asemaa ja viimeistä erikoiskoetta.
Saavuin AT-asemalle reilusti ajoissa. Sammutin Lynxin odotusajaksi ja kasailin rauhassa ajatuksia seuraavaa pätkää ajatellen. Kun alkoi olla aika mennä leimaamaan kortti, nykäisin käynnistysnarusta normaaliin tapaan. Yleensä niin iloisesti käyntiin hyrähtävä eteccini ei tällä kertaa halunnutkaan startata. Hiki hiipi kypärään, kun kelkka sen kun vain vaimeasti hörähteli epätoivoisille käynnistysyrityksilleni. Kello tikitti ja alkoi jo näyttää siltä, että tämä EK jäisi pian ajamatta. Onneksi hätiin tuli ihana kanssakilpailija ja yhdessä nykien ja kaasua käytellen saatiin kelkka heräämään henkiin. Kiitollisuuteni ja huojennukseni oli suunnaton.
Sydän narunvedosta laukaten starttasin viimeiselle erikoiskokeelle. Pian mielen vallannut hötäkkä haihtui ja sain taas jutun juonesta kiinni. Ajaminen tuntui koko ajan paremmalta. Kropasta oli turha jännitys karissut ja tunsin olevani yhtä Lynxini kanssa. Reitti jatkui viimeiselläkin erikoiskokeella vaihtelevana. Sykkeitä nostattavien patikkopätkien päätteeksi avautui usein uusi jänkä, jossa sai vetäytyä tuulilasin taakse muna-asentoon hetkeksi vetämään henkeä. Tarkkana piti kyllä olla, muutamia yllättäviä käännöksiä ja haastavampia ojanylityksiä oli matkan varrella. Yksi mutka venähti reilusti pitkäksi ja kerkesin jo mielessäni kaivata lapiota kaivuuhommiin kaveriksi, mutta vauhti pysyi yllä ja niin vain se Lynx sieltä ponnisti takaisin reitille.
On mahtavaa kokea, mitä täysi keskittyminen saa aikaan. Se hetki, kun elät vain sille mitä teet, ja maailma kutistuu aistiesi kokoiseksi. Sekä se hetki, kun havahdut tuosta täydellisen keskittymisen tilasta tiedostamaan, että jotakin upeaa on meneillään. Sain elää tuon kisan ajan vain ajamiselle. Elin sille, että etenen Lynxini kanssa kahden. Vain ohimennen ehdin tiedostaa, että tässä minä nyt elän tätä unelmaani, ja onhan tämä piru mahtavaa. Kerrankin sai ajaa lujaa yksin, mennä menojaan ilman huolta, että tännehän jäät, jos jotakin sattuu. Endurokisa tarjoaa loistavat puitteet yksinäisille huimapäille. Se on kuin räkä poskella hiihtämistä, mutta paljon hauskempaa.
Viimeisen erikoiskokeen jälkeen ajelin siirtymää pitkin maaliin hymy korvissa. Olin viettänyt elämäni parhaan päivän. Tiesin jo siinä vaiheessa, että tämän lajin pariin haluan palata. Tiesin jälleen, mistä seuraavaksi haaveilla. Tuntui hienolta, että aikuisiälläkin voi vielä jostain näin innostua ja oppia uutta, jopa päästä kisaviivoille Suomen ykkösnaisten kanssa.
Todellinen yllätys odotti maalissa. Ajettuani kelkan takaisin suljetulle varikolle, kuulin kisan tulokset. Olin 3 erikoiskokeen jälkeen SM-ladyjen toinen. Tämä löi ensikertalaisen ällikällä, tavoitteena kun oli ollut lähinnä ajaa kisa läpi ja nauttia elämyksistä. Mukavahan se oli toki pokaalin kanssa kotimatkalle lähteä, ja pitikö tuo kerrassaan poiketa Sallan viinakaupasta shampanjapullokin hakemassa. Ihan ei voinut hyvästä kisapäivästä kaikkea kunniaa kuitenkaan itselleen ottaa. Portti Motors Ivalossa huolehti rautaisella ammattitaidolla, että Lynx oli iskussa kisaa varten. Huoltoukko Antti Karppinen sääti Lynxin alustan liplattamaan sievästi patikossa kuin patikossa sekä antoi kullanarvoisia ja kärsivällisiä neuvoja ajoteknillisessä harjoituksissa (”mitä sinä nyt ajat niinkun kirkkoon olisit menossa!”).
Ensimmäisestä endurokisasta jäi käteen paljon uusia oppeja ja mahtavia kokemuksia. Kisapaikalla ja kanssakilpailijoiden kesken vallitsi hieno tunnelma, ja oli mukava päästä tutustumaan lajin harrastajiin. Ensikertalainen otettiin avoimesti vastaan ja kisan kulku, joka paperilla vaikutti vaikeaselkoiselta siirtymineen sekä AT-pisteineen ja -kortteineen, valkeni kyllä keltanokallekin kisapäivän edetessä. Matalalla kynnyksellä siis kaikki innokkaat mukaan tutustumaan moottorikelkkaenduron ihmeelliseen maailmaan. Suosittelen lämpimästi!